Harpun historiaa

kuva: www.alisonvardy.com/harp-info/early-harp-history.htm

Varhaisimpia vaiheita

Harppu on ikivanha kielisoitin. Varhaisimmat muodot harpuista on tavattu jo n. 3000 vuotta eKr. Mesopotamiassa ja Egyptissä. Tuolloin harppu oli varsin pelkistetty nykyaikaiseen harppuun verrattuna: kaikupohjana oli usein pääkallo tai luu, johon oli pingotettu yksi kieli – näitä nimitetään kaariharpuiksi. Toinen harpputyyppi oli kulmaharppu, jossa harpun tuki muodosti kulman, soittimessa saattoi olla jo kuusikin kieltä. Vähitellen kehittyi erikokoisia harppuja, sekä sylissä soitettavia että pystyssä seisovia. Kulmaharpusta kehittyi muinaisessa Egyptissä ja edelleen Euroopassa kehysharppu, jossa kaikupohjan ja kaaren yhdisti erillinen tukipylväs – siinä muodossa tämä soitin läheni jo selkeästi nykypäivän harppua.

kuvat: www.alisonvardy.com/harp-info/early-harp-history.htm.    etc.usf.edu/clipart/6100/6110/egypt_harp_1_lg.gif.    www.greekhotel.com/greekislands/athens/nat_mus.htm

 

Euroopassa harppua on tutkimusten mukaan esiintynyt vasta 700-luvulta alkaen. Harppu tuli Eurooppaan Välimeren alueiden kautta etelävenäläisiä kauppateitä pitkin päätyen lopulta Britanniaan. Irlannissa harppu onkin tänä päivänä kansallissoitin – tosin vanhaa irlantilaista harppua, bardien 30-kielistä soitinta, ei kuitenkaan nimitetty harpuksi, vaan nimellä ”cruit” tai ”clarsech”. Sanan ”harppu” uskotaan olevan muinaispohjoismaista alkuperää, verbi ”harpan” tarkoitti sekä ”repimistä” että tässä yhteydessä ”näppäilemistä”.

Myöhäisempiä kehitysvaiheita

Trubaduurien aikaan harppu nousi kukoistukseen, mikä ilmenee mm. trubaduurirunoudesta. 1600-luvulla soittimen kehityksessä alkoi tapahtua suurempia edistysaskelia: kielten lukumäärää lisättiin ja pyrittiin aikaansaamaan diatoninen harppu, jossa sen lisäksi että asteikko käsittäisi seitsemän säveltä, kieliä täydennettäisiin tärkeimmillä puolisävelaskelilla. Näiden yksirivisten harppujen oheen kehitettiin myös kaksi- ja kolmirivisiä harppuja, jotta soittaja ylettäisi myös kauempana oleviin kieliin, syntyi jopa 78-kielinen soitin. Suurin edistysaskel 1600-luvulla tapahtui ehdottomasti tirolilaismuusikoiden kehittämän ”koukkuharpun” myötä. Siinä kunkin kielen kohdalla olevasta ”koukusta” soittaja saattoi muuttaa kielen sävelkorkeutta puolen sävelaskeleen verran. Nyt oktaavin alueelle tarvittiin enää seitsemän kieltä. Tämä tekniikka on edelleen tämänpäivän kelttiläisissä sekä muissa pedaalittomissa harpuissa.

Pian nähtiin kätevämmäksi vaihtoehdoksi kehittää pedaalijärjestelmä, jotta soittajan kädet olisivat vapaat pelkästään kielten näppäilemiseen. Tässä asiassa uranuurtajana toimi saksalainen Hochbrucker kehittäen vuonna 1720 viisipedaalisen, myöhemmin seitsenpedaalisen harpun. Lopullisesti nykyisen konserttiharpun kaltaiseen mekanismiin päästiin kuitenkin Ranskassa, missä ensin Cousineau vuonna 1782 rakensi harpun, jossa kaksi seitsemän pedaalin sarjaa mahdollistivat kunkin kielen korottamisen joko puoli- tai kokoaskeleen verran. Tätä vaihetta seurasi vuonna 1811 Érardin kehittämä kaksoispedaaliharppu, jossa yhdellä seitsemän pedaalin sarjalla saadaan jokaisen oktaavin samannimiseen kieleen puoli- tai kokosävelaskeleen korotus yhtä pedaalia käyttämällä. Harppu oli saanut nykyisen muotonsa sen mekaniikan osalta.