Harppua  soitetaan  pitäen  sitä  oikealla  olkapäällä,  kieliä  kahdeksalla  sormella  näppäillen. Pikkusormea ei käytetä, koska se on harpunsoittoa ja soittoasentoa ajatellen liian lyhyt ja voimaton. Oikealla kädellä kieliä soitetaan aivan ylimmistä kielistä alempiin niin pitkälle, kuin soittaja ylettää. Näin oikean käden liikerata on suuri vaihdellen kokonaan koukistetusta käsivarresta täysin ojennettuun. Vasen käsi joutuu harvoin soittamaan kovin korkeita kieliä, vaan käyttää kieliä keskialueesta alimpiin kieliin asti liikeradan ollessa paljon pienempi kuin oikean käden. Soitettaessa vasen käsi on aina harpun kaikupohjan reunasta irti, oikea käsi voi soittaa kevyesti sitä koskettaen.

Pedaaliharpun ollessa kyseessä harpistin jalat ovat pedaaleilla siten, että kantapäät ovat tukevasti maassa ja jalkaterän kärjet pedaaleilla. Pedaalitonta harppua soitettaessa koko jalkapohjat pidetään tukevasti maassa. Mikäli soittaja on vielä niin pieni, ettei hänen jalkansa ylety maahan kun hän muutoin istuu sopivalla korkeudella, soittajan jalkojen alla käytetään sopivan korkuista pallia, jotta hän kuitenkin saa tukevan tuntuman jaloillaan ”maahan”. Tämä on tärkeää myös siksi, että soitettaessa kumman tyyppistä harppua hyvänsä, harppu nojaa kallistetussa soittoasennossaan soittajan polviin sen lisäksi, että osa sen painosta on soittajan oikealla hartialla. Konserttiharpun paino saattaa olla jopa 60 kiloa, joten soittimen painon jakaminen hartian ja polvien kesken on samalla huomattavasti ergonomisempaa. Lisäksi soitettaessa molemmin käsin aivan ylimpiä oktaaveja voidaan polvien kannatellessa harppua tilapäisesti ”työntää” polvilla irti hartiasta, toisin sanoen hieman loitommaksi soittajasta, jolloin ylimmät kielet sijoittuvat edemmäksi ja helpommin soitettaviksi.

Erilaisia soittotekniikoita

Harppu on yllättävän monipuolinen soitin, soittotapojakin on monia. Normaalisti kieliä näppäillään hieman niiden keskikohtaa alempaa. Kautta vuosisatojen ovat säveltäjät ja sovittajat kirjoittaneet harpulle useita muunlaisia soittotapoja, jotka ovat vähitellen muodostuneet osaksi harpun perustekniikkaa. Seuraavassa lyhyt kuvaus tärkeimmistä:

• arpeggio (it. ”harpun tapaan”), lyhenne ”arp.”: soinnun sävelet soitetaan nopeasti peräkkäin, ”murrettuna”

• glissando (it. ”liukuen”), lyhenne ”gliss.”: sormenpäällä liutaan kieleltä toiselle nopeassa tempossa usein useamman oktaavin verran. Glissando voidaan soittaa alhaalta ylöspäin tai ylhäältä alaspäin, toisinaan myös kaksiäänisesti joko yhdellä tai kahdella kädellä

• flageoletti (it. ”huiluääni”), lyhenne ”flag”: kielestä normaalisti saatavaa säveltä oktaavin korkeampi, huilumaisesti soiva sävel, joka saadaan aikaan sammuttamalla kieli hieman sen soittokohtaa alempaa yht’aikaa kuin sitä näppäillään

• prés de la table (ransk. “läheltä kaikupohjaa”), lyhenne pdlt: kieliä soitetaan aivan niiden alaosasta läheltä kaikupohjaa, jolloin ääni on terävämpi, ”nasaali” ja lyhyempään soiva

• koputukset: kaikupohjaa voidaan ”rummuttaa” joko sormenpäillä tai rystysillä

• kynsillä soittaminen: kieliä voidaan näppäillä myös kynsin joko normaalikorkeudelta kielestä tai läheltä kaikupohjaa, ääni on vielä terävämpi kuin soitettaessa ”prés de la table”