EMOn harppuoppilaiden tukiyhdistyksen puheenjohtaja Kirsi Kiviharju kävi tammikuussa 2008 Chicagossa ostamassa kaikkiaan neljä harppua. Seuraavassa Kirsi kertoo mieleenpainuneista kokemuksistaan harppuja valitessaan Venuksen ja Lyon & Healyn tehtailla.

Ikimuistoinen neljän harpun valintamatkani Chicagoon 1/2008

Tänä päivänä ei ole ollenkaan harvinaista, että harpisti tai harpunsoitonopiskelija lähtee ulkomailta ostamaan soitinta itselleen. Hyvin harvalle sen sijaan tarjoutuu mahdollisuutta lähteä ostamaan neljää harppua kerralla – itseni kohdalle sellainen mahdollisuus tuli tammikuussa 2008. EMOn harppuoppilaiden tukiyhdistys oli kerännyt kahden ja puolen vuoden verran varoja konserttiharpun hankintaa varten. Vuoden 2007 lopulla, kun opetushallituksen muutama päivää ennen joulua tarkoitusta varten myöntämä apuraha mahdollisti viimein soittimen hankinnan, dollarin kurssi oli hyvin alhaalla. Niinpä hallituksemme päätti, että yhdistys hankkisi lisäksi vielä pienen pedaalittoman harpun pienimpien harpunsoitosta kiinnostuneiden aloittamisen mahdollistamiseksi. Lisäksi olin luvannut hankkia eräälle pienelle oppilaalleni hieman hänen aiempaa instrumenttiaan suuremman harpun.

Suurella mielenkiinnolla lähdin matkaan valtameren taakse, USA:n Chicagoon, jossa toisin kuin millään muulla paikkakunnalla maailmassa, sijaitsee kahden eri harpunvalmistajan tehdas, Venuksen (W&W Musical Instruments) sekä Lyon & Healyn. Konserttiharpuksi olimme päättäneet hankkia Venus-merkkisen. Niinpä ensimmäisenä aamuna Chicagon suurkaupungin vilskeeseen herättyäni suuntasin viehättävälle perheyrityksenomaiselle Venuksen tehtaalle, jonka kanssa olin useasti asioinut aiemminkin ja jonka päämekaanikkoa Kurt Bergiä käytän Suomessa vuosittain huoltamassa harppujamme.

Venus-tehtaan tilat olivat pienehköt, mutta juuri siksi kotoisen oloiset. Työntekijäkunta, vain reilun tusinan suuruinen, otti minut lämpimästi vastaan ja ohjasi ”showroom”:ksi kutsumaansa tilaan, jossa seisoi kauniissa rivissä toinen toistaan kauniimpia harppuja. Sain jäädä tutustumaan niihin rauhassa. Valitsin neljä yksilöä, joita sitten aloin soittaa. Jonkin aikaa kutakin kokeiltuani tajusin, ettei valinta tule olemaan helppo, nuo Venukset olivat melko tasaväkisiä, vaikkakin niiden äänessä oli jokaisella omat yksilölliset ominaisuutensa. Soittaessani eri tyylistä ohjelmistoa sain huomata selkeästi, kuinka yksi oli omiaan klassismin ajan teoksiin, toinen romantiikkaan, yksi omasi kirkkaan briljantin soundin, toinen leveämmän ja pyöreämmän. Siinäpä se vaikeus! Jos olisi pitänyt valita soitin tietyntyylistä musiikkia varten, valinta olisi ollut nopeastikin tehtynä. Nyt piti vain punnita kutakin hienoa yksilöä kokonaisuutena. Soitin ja soitin… ja soittamasta päästyäni vielä soitin – ja kuuntelin. Nautin erilaisista soundeista, ihastuin. Lopulta huomasin siirtyneeni harppujen äärestä toisen ääreen jo liki neljän tunnin ajan… Oli viisainta aloittaa ”pudotuspeli”, niin raa’alta ja epäoikeudenmukaiselta kuin se tuntuikin sillä hetkellä. Lopulta jäin istumaan vaalean vaahteraisen, pronssatun Venus Encoren ääreen pudotettuani muut kolme pelistä pois. Siinä se oli! Ja tuntui juuri oikealta ihanan pehmeine ja muhkeine bassoineen ja briljantteine diskantteineen. Pronssaukset ja kaikupohjan puna-kultasävyinen kuviointi kruunasivat harpun visuaalisen kauneuden.

Siirryin tutkailemaan kahta Lyon & Healy Prelude-harppua, suurikokoisia pedaalittomia soittimia, joista olin luvannut valita toisen, joko mahonkisen tai mustan oppilaalleni. Hämmästyin Preludien sointia ja äänen suuruutta, kyseessä oli kuitenkin pikkuharppu! Ero soitinten välillä oli kovin pieni. Soitin oppilaalleni ja annoin hänenkin kuulla puhelimessa ”uutta kultaansa”, joksi hän valitsi mahonkisen Preluden varsin onnelliselta kuulostaen… Kaupan yksityiskohdista sovittaessa Venuksen omistaja, puolalaissyntyinen herra Krasicki kysyi, olisinko kiinnostunut myös mustasta Preludesta. Sanoin, että ilman muuta, mutta eihän minulla ole sille juuri nyt mitään tarvetta. Krasicki heitti ilmaan summan, joka tuntui käsittämättömän pieneltä harpun hinnaksi ja sai aivoni toimimaan lähes yliaktiivisesti… Lupasin miettiä yön yli ja palata seuraavana päivänä hoitamaan kaupat, ainakin jo valitsemieni kahden harpun osalta loppuun.

Kurt Berg ajoi minut ystävällisesti Lyon & Healyn tehtaalle. Ensivaikutelma firmasta oli aivan eri maailmasta kuin Venuksella. Astuin kadulta sisään ja vastassani oli toinen ovi, lukittu. Aulassa, kuin hotellin receptionissa istuva naishenkilö avasi oven summerilla. Tervehdittyäni häntä, hän tiedusteli olinko sopinut tapaamisesta. Olin laittanut sähköpostia, johon en ollut saanut vastausta. Kerrottuani tämän, hän pyysi minua kirjoittamaan kirjaan nimeni ja soitettuaan yläkertaan jollekulle, pyysi odottamaan. Hetken päästä saapui jättikokoisella tavarahissillä, johon mahtuisi pikaisesti arvioituna ainakin 20 konserttiharppua, tummaihoinen pieni mies, joka pyysi minua astumaan hissiin. Sitten hän sulki hissin moninkertaiset rautaovet ja matkasimme yläkertaan. Hissistä ulos astuttuani hieraisin kertaalleen silmiäni nähtyäni sen minkä näin: sotilaallisen suorassa rivissä yli puolen sataa konserttiharppua, toisella seinällä lähes saman verran pikkuharppuja, konserttisali… jokaisella myyjällä oma suurikokoinen ja hienonnäköinen työhuoneensa. Tämä oli sitten Lyon & Healy.

Ystävällinen rouva saapui tiedustelemaan mitä halusin. Kerroin olevani kiinnostunut aivan pienimmistä pedaalittomista harpuista. Sen jälkeen sain valita pikkuharppurivistöstä yksilöt, joita kokeilisin. Valitsin kolme. Ne siirrettiin minua varten suurehkoon (ja hienoon…) huoneeseen, jossa oli Lyon-harppujen historiaan liittyviä kuvia tauluina, muhkea sohva ja ikkunasta näkymä yli miljoonakaupungin. Istuuduin soittamaan. Ystävällinen rouva kysyi vielä, haluaisinko tavata erään työntekijän, joka on asunut Suomessa. Toki, olin vain enemmän kuin ihmeissäni sen suhteen mistä olisi kyse.

Soittaessani olin varsin pian selvillä: tämä se on, ei mikään muu! L&H Ogden, puuna gilded maple. Uskomattoman kaunista puuta ja siinä kuviointi, jollaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Ogdenia ihastellessani sisään astui hieman murtaen suomea puhuva nainen, joka kertoi heti ensi alkuun olevansa mielissään, kun saa puhua jonkun kanssa äidinkieltäni! Itsestäni tuntui aluksi hassulta, että minäkin voisin puhua täällä suomea! Pian selvisi, että tämä nainen oli opiskellut Sibelius-Akatemiassa kapellimestariksi, työskennellytkin Suomessa jonkin verran tällä alalla sekä opettanut ohessa KELAn työntekijöille englantia. Valmistuttuaan hän oli palannut Yhdysvaltoihin ja kyllästyttyään siellä työskentelemään epävarmalla pohjalla free lancer-kapellimestarina hakenut Lyonille töihin nuotistomyyjäksi. Pääsi ja sinne jäi. Samalla hänelle avautui aivan uusi maailma harppujen parissa.
 
Jatkoin vielä Ogdenin soittoa. Pian kuitenkin sovin kaupasta ja paluustani seuraavana päivänä hakemaan sitä. Sain samalla kuulla, mitä Ogden tarkoittaa. Koska minut oli kyyditty ovelta ovelle, en ollut huomannut, että katu, jolla L&H sijaitsee, on Ogden Street. Katu, jonka kaikki Chicagossa tietävät, koska se poikkeaa kaikista muista kaduista, jotka kulkevat kartalla vaakasuoraan tai pystyssä. Näin Chicagon kartta näyttää helposti säntilliseltä ruudukolta. Ogden taas on pitkä katu, joka menee kartalla kaartaen useiden ruutujen keskeltä.
 
Mielenkiintoinen tieto, mutta seuraava oli vielä mielenkiintoisempi: jos saapuisin seuraavana päivänä tiettyyn aikaan, pääsisin opastetulle tunnin mittaiselle kierrokselle tehdashallissa saaden seurata harpunvalmistuksen kaikkia eri työvaiheita. Näin tekisin, ehdottomasti.

Palasin hotelliini. Hieman pää pyörällä kaikesta kokemastani… suomalaiselle harpistille uskomattomista asioista.

Venuksella ollut musta Prelude olemattomine hintoineen jäi kutkuttamaan mieltäni. Pohdittuani tarpeeksi asiaa keksin miten välttyisin jättämästä tuota yksilöä Chicagoon ja saisin sen kuitenkin lähituntumaani Suomessakin. Vahdin kelloa… kunnes Chicagossa olisi kyllin myöhä eli kotimaassa yö takanapäin voidakseni soittaa sinne. Suomen aikaa kello seitsemän aamulla tartuin kännykkääni soittaakseni Espoon musiikkiopiston taloudenhoitajan kännykkään, mietittyäni samalla miten asiani esittäisin saadakseni juoneni varmimmin onnistumaan… Kerroin hänelle uskomattomasta tarjouksesta ja siitä, että EMOn vastaavalla harpulla on jo ikää, joten olisi viisasta investoida samalla nyt tähän ja välttyä siten vuosien päästä hankkimasta selvästi kalliimmalla hinnalla uutta vastaavaa kenties tiensä päähän tulleen tilalle dollarikurssinkin kenties pompattua taivaisiin. En ollut uskoa korviani kun taloudenhoitaja – varmaankin hyvin rentouttavan yöunen levättyään – lausahti, että ”kuulostaa varsin kohtuulliselta, osta vaan”. Kahden ja puolen vuoden ajan olimme yhdistyksessä tehneet rankasti töitä kerätäksemme varat konserttiharpun hankintaan ja nyt tämän harpun ostohaave konkretisoitui ostoluvaksi yhdellä lyhyellä puhelinsoitolla. Nukahdin puhelun jälkeen enemmän kuin tyytyväisenä. Tekisin seuraavana päivänä kaupat siis neljästä harpusta aiotun kahden tai kolmen sijaan.

Seuraavana päivänä suuntasin ensin taas Venukselle. Siellä eilen valitsemani harput tuntuivat heti ne uudelleen nähtyäni jo ”omilta”. Taisin tehdä hyvät kaupat Venuksenkin omistajan kriteereiden mukaan kun tinkiminen ja kaikki yksityiskohdista sopiminen tuottivat kannaltani positiivista tulosta. Mikäpä sen mukavampaa, kuin että sekä myyjä että asiakas jäävät tyytyväisiksi kaupanteon jälkeen. Rahtiasiakin selvisi parhain päin: saisimme harput huomaamme jo vajaan viikon kuluttua.

Venukselta siirryin jälleen Lyonille, jossa sain aloittaa opastetun kierroksen annetut suojalasit silmilläni. Heti aluksi selvisi, että työntekijöitä heillä on satoja verrattuna Venuksen reiluun tusinaan! En tarkoita, että se olisi pelkästään hyvä – harppuja tietysti syntyy siten tiuhaa tahtia, mutta koko miljöö oli kaukana Venuksen intiimistä ja lämminhenkisestä ”perhetunnelmasta”. Täällä tehtiin ”bisnestä”. Sanan hyvässä ja varmasti pahassakin merkityksessä.

Verstaan työntekijät, joita oli joka vaiheeseen omat työntekijänsä, vaikuttivat erittäin ammattimaisilta. Kysyinkin, minkälainen koulutus heillä yleensä Lyonille tullessaan on. Selvisi, että sellaista heillä ei yleensä ole, he aloittavat suunnilleen ruuvin kiristämisestä paikoilleen ja vähitellen etenevät vaativampiin tehtäviin. Oppipojista kisälleiksikin, kuten oppaamme kierroksella itsekin. Vaiheet, joita sain nähdä, olivat moninaisia ja kiintoisia. Reilu tunti vierähti äkkiä. Muistoksi sain palan linnunsilmävaahteraa sekä kultahippuja, joita käytetään harppujen kultaukseen.

Siirryin tämän jälkeen yläkertaan, jossa ”törmäsin” jälleen Venuksen ja Lyonin eroon. Tinkiminen oli turhaa, sen sijaan haluamani ”gilded maple”-puusta olevasta Ogdenista veloitettaisiinkin 500 dollaria enemmän kuin samaisesta mallista mitä tahansa muuta puuta. Minäkin pidin pintani, en muuttanut mieltäni selvän valintani suhteen. Harppua alettiin jo alakerrassa pakata kun kipaisin vielä nuottimyymälään ostamaan joitakin nuotteja ja muita tarvikkeita. Kun tämänkin firman kaupat olivat viimein tehty, olo tuntui todella hyvältä. Takana oli kaksi todella työntäyteistä päivää harppukaupoissa ja tuloksena neljä hienoa harppua koko kauppojen yhteenlasketun hinnan jäädessä vielä alle yhden normaalin konserttiharpun hinnan! Eipä tuttavani Suomessa ollut väärässä todetessaan minulle ennen lähtöäni Chicagoon, että ”harput ovat siellä nyt noin – 50%”.

Minulle jäi vielä pari vapaata päivää ihmetellä suurkaupungin sykettä ja elämänmenoa sekä pohtia mitkä nimet antaisin ostamilleni harpuille. Harpisteilla kun on usein tapana antaa soittimelleen nimi kuin lapselle – pitävätpä jotkut jopa ristiäisetkin… Aloitin Venus Encoresta. Encore tarkoittaa konsertin päätteeksi taiteilijan soittamaa ”ylimääräistä” kappaletta. No, se on valmistajan antama nimi ja tulee aina mallin nimenä seuraamaan tätä soitinta, mutta vielä tarvittiin mielestäni oma henkilökohtainen nimi juuri tälle ”persoonalle”. Jos valituksi tullut harppu olisi ollut kullattu, olisi se ilman muuta ristitty ”Kullaksi”, kuinkas muuten. Tämä oli nyt sitten pronssattu, mutta eihän sen nimi voinut mikään ”Pronssi” olla! Sitten keksin! Senhän täytyy olla ”Honey”! ”Kulta” amerikkalaisittain eli synnyinmaansa mukaan, samallahan se sittenkin on meidän ”Kultamme” ja vielä varsin ”hunajainen” ulkonäöltään vaahteroineen ja pronsseineen! ”Honey” oli saanut nimensä!

Sitten seuraavaksi pienemmän harpun nimi pohdintaan. Mustan Preluden siis. Mahonkisen nimen antaminen jääköön itseoikeutetusti Iiris-oppilaani tehtäväksi. Tämän mustan nimeäminen ei ollut niin helppoa. Kuitenkin ajattelin, että nimi voisi liittyä jotenkin tuon harpun väriin, sehän on sen verran hallitseva. Soitin tulisi pienempien oppilaiden käyttöön, siispä samalla jotain heidän maailmaansa liittyvää. Lopulta mieleeni tuli lapsuudestani paksu kirja, joka oli Disneyn satuja pullollaan upeine värikuvineen ja siellä mustahiuksinen kaunis neito eräässä kuvassa. Neito, jonka ”hiukset olivat mustat kuin ebenpuu”. Eebenhän oli tuon Preludenkin puu. Kuka neito olikaan? Lumikki. Siitä syntyi nimi mustalle Preludellemme. Pienille harpistinaluille oma Lumikkinsa!

Jäljellä oli enää Ogden nimeä vailla. Kadun nimi harpun nimenä… jotain muuta täytyi keksiä. Jotain kauniimpaa kauniille pienelle vaaleaverikölle. Joka sekin tulisi pienten oppilaiden syliin soitettaessa. Jos heillä on jo tumma Lumikki, tässähän on sitten vaalea sadun kaunotar Tuhkimo!

Näin saivat nimensä uudet rakkaat kultamme Honey, Lumikki ja Tuhkimo, jotka saapuivat pian uuteen kaukaiseen kotimaahansa ja Espoon kulttuurikeskuksen harppuluokkaan siellä aiemmin olevien, oppilaiden ”Hönöksi” ja ”Pumpuliksi” nimeämien Salvi-harppujen seuraan. Harppujen saapuminen oli ”onnellinen perhetapahtuma”, jota oli todistamassa joukko eri-ikäisiä oppilaita ja heidän vanhempiaan sekä yhdistyksemme hallitus. Kahden ja puolen vuoden välillä hetkittäin loputtomalta tuntunut odotus päättyi näiden ihanien kolmosten saantiin.

Kirsi Kiviharju